keksi uusi juna

Paradoksaalisesti ja vastoin yleisesti tunnustettua markkinaperiaatetta valtio [veronmaksajat] on kuitenkin poliittisesti pakotettu luonnollisiin kartelleihin sisältyvien liiketoimintariskien takaajaksi ja tappioitten maksajaksi myös silloin, kun lähes valtiotonta yhteiskuntaa täysin vapaan kilpailun nimissä tekopyhästi saarnaavat uusliberaalit yksityistämiskiihkossaan ajavat junat kerta toisensa jälkeen raiteiltaan, koska mikään toimijaUlkopolitiikka kaipaa ennakkoluulotonta visiointia Aliot | Turun Sanomat24.10.2013 02:30 | 2 . Tasavallan presidentti kutsui kesäkuussa joukon silmäätekeviä Kultarantaan pohtimaan Suomen ulkosuhteita. Yksi tapahtuman työryhmistä oli pyhitetty ulkopolitiikan tekemisen voimavaroille. Ryhmän vetäjä, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen tiivisti voimavaroihin liittyvän ongelman seuraavasti: ”Valtionhallinnon resurssit ovat pienenemään päin, samaan aikaan kun edustautumisen ja vaikuttamisen tarpeet ovat kasvusuunnassa ja muuttuvat vaativammiksi.” Nähdäksemme kyseinen ongelma on alkanut liiaksi määrittää suomalaista perusasennetta kansainvälisistä vaikutusmahdollisuuksistamme. Ulkopoliittinen ajattelumme, uutta luova ajattelu, on jämähtänyt jonkinlaiseen resurssirealismiin, ja tämä koskee niin ulkoasiainhallintoa kuin meitä tavallisia kansalaisia, mekin teemme usein ulkopolitiikkaa. Emme ensin mieti, mitä me voisimme maailmassa tehdä ja sitten hanki aineelliset edellytykset näiden ajatusten toteuttamiseksi. Sen sijaan lähdemme liikkeelle käytettävissä olevista resursseista ja hetken pohdiskeltuamme toteamme, ettei ”niillä nyt juurikaan mitään ole tehtävissä”. Innovaatiokyky tukahtuu. Asenne heijastelee kenties yleisemminkin tapaamme olla suomalaisina maailmassa – juuri siitä, jatkuvasta maailmasuhteemme uudelleen määrittelystä, on viime kädessä ulkopolitiikassa kyse. Epävarmuus, epävarmuus kansallisesta kyvykkyydestämme, hallitsee toisinaan edelleen toimintatapojamme. Muiden Pohjoismaiden suhtautuminen niiden kansainväliseen asemaan näyttäytyy varsin erilaisena, itsevarmempana. Lisäksi Suomessa vallitsevat sopivaisuuden perinteet, se miten aina on tehty, heikentävät innovatiivisuutta entisestään. Kylmän sodan aikana soveliaan toiminnan rajat oli iskostettu kansakunnan mieliin vahvasti. Suomi oli lääkäri, ei tuomari. Se diagnosoi ja paransi, ei tuominnut ja paheksunut. Ajatusmalli oli pragmaattinen ja toimiva: se kantoi Suomea pitkälle kaksinapaisen maailman tyrskyissä ja tyvenissä. Samanaikaisesti sisäpoliittinen konsensushakuisuus hallitsi ajattelua ulkopoliittisista asioista, venettä ei saanut liiaksi heiluttaa. Konsensusajattelu on parhaimmillaan yhteen hiileen puhaltamista yhteisten intressien saavuttamiseksi. Pahimmillaan se kuitenkin luo ihmiselle tarpeen ajatella myyttisen yhteisöllisen soveliaisuuden rajoissa, itseä sensuroivasti. Sopivaisuuden rajat ovat toki höllentyneet viimeisen runsaan 20 vuoden aikana ja ulkopolitiikasta on enenevästi tullut normaalia politiikkaa. Kokonaan vanhasta perinteestä ei kuitenkaan ole päästy eroon. Kuten tekemämme lehdistöanalyysit osoittavat, suorastaan hämmentävän pieni joukko pääosin keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä Suomessa käy ulkopoliittista debattia. Väitämme siis, ettei resurssirealismi höystettynä sopivaisuuden perinteellämme ole rikastuttava lähtökohta innovatiiviselle ulkopoliittiselle ajattelulle ja toiminnalle. Suomesta näyttää tulleen pikemminkin varovainen perushoitajaopiskelija kuin itsevarmasti hoitoja määräävä lääkäri. Reaktiivisesta, tapahtumiin kliinisesti suhtautuvasta ulkopolitiikasta on unohtunut rohkea visiointi ja perinteisten toimintamallien kyseenalaistaminen. Idearikkaus ei välttämättä ole kiinni materiaalisista voimavaroista, mutta resurssit ovat silti oleellisia ideoinnin mahdollistajia. Ulkopolitiikkaan käytetyt varat ovat nykyisellään pienet verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin. Tilastoista on tosin vaikea tehdä sentintarkkoja johtopäätöksiä, semminkin kun ulkopolitiikkaa tehdään nykyisin joka puolella hallintoa ja myös kansalaisyhteiskunnan toimesta. Karkeasti voidaan kuitenkin todeta, että Ruotsin ulkoministeriö käyttää kolminkertaisen summan rahaa Suomeen verrattuna. Väkiluvultaan Suomen kanssa samassa sarjassa painiva Norja pistää paremmaksi – panostus on nelinkertainen. Myös henkilöstön suhteen Suomen panostukset ovat vaatimattoman puoleiset. Norjan Utenrikesdepartementissa työskentelee lähes kaksinkertainen määrä henkilöstöä, noin 1000 virkamiestä enemmän, kuin Suomella. Kiinnostavaa on, että puolustussektorilla meillä sen sijaan on käytössä jotensakin sama prosentti kansakunnan kokonaiskakusta kuin muilla Pohjoismailla. Suomi on siis perusresursseiltaan verrattavissa muihin Pohjoismaihin, sekä kansantuloltaan että inhimillisen pääoman suhteen. On puhtaasti poliittinen päätös, mihin näitä resursseja viime kädessä kohdennetaan. Periaatteessa on mahdollista, että budjettipäätöksellä lisätään esimerkiksi taloudellisten ulkosuhteiden osaston resursseja moninkertaisiksi. Olisi houkuttelevaa pohtia, mitä 100 uutta virkamiestä saisi aikaan kehittäessään Suomen kauppasuhteita. Tämänkaltaiseen pohdintaan, visiointiinkin, olemme yhteistyössä ulkoasiainministeriön kanssa haastaneet joukon eturivin kansainvälisten suhteiden tutkijoitamme. Kysymyksemme heille siis on: mitä Suomi voisi maailmassa tehdä, jos sille annettaisiin käyttöönsä vähintäänkin saman suuruusluokan resurssit kuin Norjalla? Sopivaisuuden ja traditioiden taakka olisi lisäksi nykyistä huomattavasti kevyempi, mutta muuten Suomen geopoliittinen asema Euroopan unionin pohjoisena jäsenmaana ja Venäjän naapurina olisi nykyisenlainen. Tutkijoiden artikkelit julkaistaan tällä palstalla seuraavien kuukausien aikana. Kysymyksenasettelu lienee ainutkertainen Suomen realistisessa, kovan ulkopoliittisen keskustelun traditiossa. Luovaa ideointia suhteessa maailmaan on toki muutoin harjoitettu paljon. Esimerkiksi vuoden 2010 maabrändityöryhmä pohtii vahvasti Suomen kansainvälisen aseman parantamista, mutta ideat jäävät perin yleisluontoisiksi. Sana ”ulkopolitiikka” esiintyy yli 300-sivuisessa raportissa vain kaksi kertaa. Jonkinasteiseen visiointiin pyrkii myös valtioneuvoston tuore selonteko EU-politiikasta, joka liputtaa ”vahvemman, yhtenäisemmän ja reilumman” unionin puolesta. Dokumentissa eritellään Suomen kannalta keskeisiä kehityskohteita, niistä tärkeimpänä unionin yhteisten ”arvojen ja sääntöjen kunnioittaminen”. Kouriintuntuvia tavoitteita, saati sitten tapoja toteuttaa näitä tavoitteita, raportista saa kuitenkin etsimällä etsiä. Tällaisen liiallisen yleisyyden välttämiseksi pyrimme ohjaamaan tutkijoittemme huomion mahdollisimman konkreettisiin visioihin – aikajänteen visioilleen he saavat itse määrittää. Mitä voitaisiin käytännössä saada aikaiseksi YK:ssa? Mitä Suomi voisi oikeasti tehdä Keski-Aasiassa, jos meillä olisi tarpeeksi poliittista tahtoa ja itseluottamusta? Millaista olisi luova ja innovatiivinen idänpolitiikka, jossa uskallettaisiin kyseenalaistaa vanhat toimintamallit? Viestimme siis on, että mahdollisuuksien ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien pohtimiseen tulisi uhrata huomattavasti enemmän energiaa, eritoten aikana, jota tuntuu määrittävän yleinen yhteiskunnallinen päämäärätiedottomuus. Ulkopolitiikkaa tulisi ajatella avoimen innovatiivisesti perinteinen ”lääkäri pikemmin kuin tuomari” -rooli sivuuttaen. Laajat resurssit voivat parhaimmillaan toimia ideoinnin alkusysäyksenä – lähtökohtaisesti Suomen tulisi panostaa paljon nykyistä enemmän ulkosuhteisiinsa – mutta voimavarojen pienuus ei silti saisi kahlita luovaa ajatustenvaihtoa. HENRI VOGT VILLE SINKKONEN Alioartikkeli aloittaa Utopia ulkopolitiikassa