JOTEN SIIS!!! 1.8. vapautuis Sörkästä yksiö mahtavalla näköalalla, loistavilla kulkuyhteyksillä lähikauppanaan 24h Alepa. 670e. Jakakaa pls!

ELÄMÄN ILOA ! (Joosef ja Maria osa 4) Joosef rakensi talon. Maria synnytti lapsia. Vaaleatukkaisia, kirkassilmäisiä, helmihampaisia ihmeolentoja. Ensin ne itkivät, imivät ja nukkuivat. Sitten hymyilivät, ryömivät, jokelsivat. Sitten nousivat pystyyn ja alkoivat kävellä. Sitten ne alkoivat käydä koulua. Sitten ne alkoivat opettaa Mariaa ja Jossea. Kun Joosef rakensi taloa, hänen suunsa suippeni, otsa painui poimuille, posket lommolle. Hän laihtui. Kun Maria synnytti lapsia, hän lihoi ja kukoisti. Hänen vatsansa ja rintansa paisuivat, nilkat muuttuivat paksuiksi. Hänen leukansa roikkui suu auki kuin odotuksen hurmiossa. Marian kesti kauan toipua siitä ihmeestä että jotain uutta ja ihmeellistä voi tapahtua niin vähällä vaivalla. Lapset pullahtivat maailmaan ihan kuin itsestään. Eikä heistä myöhemminkään ollut harmia. Pieninä he pyörivät kuin pikku mehiläiset Joosefin ympärillä, kiipeilivät sylissä ja roikkuivat Joosefin jaloissa. Mutta heti kynnelle kyettyään he alkoivat elää omaa elämäänsä kuin vikkelät oravat. He olivat toimeliaita ja hoitivat itse itsensä. Mariasta kaikki meni oikein. Hän tunsi itsensä ilmaksi, joka pelkkänä henkenä lipui huoneissa tai istui pihassa ja seurasi sivusta lasten ja Joosefin toimia. Kaikissa heidän tekemisissään hän oli hengessä mukana. Lapset temmelsivät keskenään ja Joosef ahkeroi ja teki ulkotöitä tai vietti aikoja verstaassaan, josta kuului välillä sahan laulua, joskus vasaran kopsetta tai hiomislaitteen sihisevää, miellyttävää tai kirskuvaa, kireää ääntä. Mutta nyt Joosefilla on huolia. Maahan kaivettu vanhana ostettu öljysäiliö on syöpynyt. Siihen ei uskalla enää tilata uutta kolmentuhannen litran erää. Joosef lakkasi syömästä. Hän ei saanut öisin unta. Joosef tiesi, ettei uuden säiliön hankkiminen ollut mikään pikku juttu. - Ei tästä tule mitään! Josse ähki poskipäät kiristyneinä ja katseli maasta kaivamaansa ruostunutta säiliötä. - Olisi ollut parempi antaa entisen säiliön olla vaikka se olisi saastuttanut pirusti! Kuinka hullua on saattaa itsensä vapaaehtoisesti byrokratian kynsiin. - Olen täyttänyt monet paperit. Olen tehnyt monet piirustukset. Olen valvonut monet yöt. Ja nyt ne vaativat jumalauta että pitää olla työnjohtaja, joka valvoo kun asennan uuden säiliön autotallin perälle sääntöjen vaatimaan tilaan. Ensin sinne pitää muurata tiilistä kaukalo. Sen sisään on hitsattava paksusta pellistä toinen kaukalo joka on tarkoitettu tiilikaukalon suojaksi, ja siihen saa sen saakelin uuden pystyssä seisovan säiliötekeleen asentaa! Kaikesta muusta minä kyllä selviän, mutta mistä helvetistä minä sen saamarin työnjohtajan tähän hätään nappaan? - Älä välitä, Josse, älä välitä! Maria lohdutti. - Tehdään niin kuin ne tahtoo. Hankitaan työnjohtaja! Onhan siitä hyötyä. Meillä ei ole päänvaivaa eikä vastuuta. Pää pystyyn Josse! Pää pystyyn! Kyllä me ain yhden uuden säiliön hankintavaiheet viel toki kestämme. Viel toki kestämme! Marian ääni melkein lauloi ja se hyväili Jossen korvia. Nyt Joosef on vauhdissa. Hän on taas hyvällä tuulella. Hän hakkaa vasaralla ja kiskoo sorkkaraudalla olohuoneen lattiasta irti lautoja. Lautojen alla on kuusi metriä kupariputkea, jonka toinen pää on autotallissa, toinen pannuhuoneessa. Josse ei murehdi enää. Josse on alkanut toimia. Jossen mielestä asiat on nyt sillä mallilla että niihin pitää tarttua. Josse takoo ja moukaroi. Pelti kumisee. Kuin kirkonkello se kumahtelee Jossen hakatessa puuvasaralla jo muuraamaansa kehikkoon hitsaamansa kaukalon pohjaa tasaiseksi. Hänen selkänsä on kumartunut u-kirjaimeksi. Välillä hän nostaa päätään ja hymyilee laidan yli Marialle, joka seisoo ja seuraa työntekoa sivusta. Jossen iloiset posket ja intoa heijastavat silmät ilahduttavat Mariaa. Josse on riisunut paitansa. Maria antaa katseensa hyväillä Jossen paljasta ihoa. Hikihelmiä kimmeltää Jossen selässä. Sää on pitkästä aikaa lämmin ja kesäinen. Sekin riittäisi jo ilonaiheeksi! - Kyllä tästä hyvä tulee kun saan vaan tasaiseksi tämän helvetin pohjan! kuuluu hilpeä ääni peltipurtilosta. Illalla Joosef on työstä väsynyt ja torkkuu sohvalla pää vinossa, tukka silmillä. Teeveestä kuuluu mahdoton mökä, siellä osoitetaan mieltä, mutta se ei Jossea hetkauta. Posket roikkuvat rentoina. Näyttää että ilman unessa tiukasti yhteenpuristuneina huulia, jotka pitävät poskia koossa, kasvot voisivat valahtaa kokonaan pois naamalta. Kuluu kuukausi. Entä sitten? Eläköön! Ho hoi! Huraa! Oi taivaat soikaa! Lapset, kaikki, tulkaa piiriin, tanssitaan! Uusi öljysäiliö on tuotu rekka-autolla pihaan. Siinä se nyt seisoo kesäiltana ylväänä pystyssä, valtava möhkäle autotallin edessä. Joosef, Maria ja lapset ihailevat sen puhdasta, mahtavaa, sileää pintaa. Se on lujitemuovia. Himmeän valkoisena se heijastaa valoa auringosta. Ja mikä parasta: Mainosten mukaan, käytännöllisesti katsoen, sen pitäisi olla ikuinen! Joosefilla on lupa asentaa säiliö tiilistä muuraamaansa kaukaloon heti, kun toinen, pellistä hitsattu kaukalo, joka on tarkoitettu suojaamaan tiilikaukaloa, on lopullisesti valmis. Maria seuraa valppaana ja pitelee kädessään naapurissa asuvan rakennusmestarin allekirjoittamaa paperia, joka oikeuttaa säiliön asentamisen. Edellyttäen tietysti, että autotallin seinät ovat bertonihierrettyä pintaa. Ja sitä ne totta tosiaan sattumalta sattuvatkin olemaan! Kun säiliö-hommat ovat lopulta ohi ja kaikki toimii, Jossella riittää kyllä töitä. Hän ei voi, eikä pysty olemaan työttömänä. Maria istuu keinussa ja katselee, kun lapset leikkivät pienine lapioineen hiekkakasassa, ja Josse jatkaa helpottuneena keskeytyneitä pihatöitään. Kiskoo rikkaruohoja kukkapenkeistä. Kuokkii ja möyhii maata, istuttaa uusia puita ja pensaita. Rientää välillä sahaamaan halkoja, pilkkoo niitä kirveellä, leikkaa nurmea, haravoi heiniä ja kuolleita lehtiä. Puhdistaa räystäitä tai kokoaa rikki mennyttä puutarhatuolia. Välillä hän makaa auton alla vaihtamassa öljyä tai korjaamassa jotain sen pohjasta ja muistaa vaihtaa renkaat kun on se aika. Josse on ahkera. Kaiken mitä hän tekee, hän tekee mielellään ja iloisena. Höyläpenkki verstaassa saa luvan odottaa. Kesä on muita töitä varten. Talvisin ja sateella on enemmän aikaa hääriä verstaassa. Mariasta on mukavaa kun saa olla rauhassa ja katsella pilviä taivaalla ja seurata toisten touhuja. Marialle riittää se että toisilla on tarpeeksi tekemistä ja että he näyttävät tyytyväisiltä. Se, että hän tuntee itsensä pelkäksi ilmaksi, ei häiritse. Tosin hän joskus tuntee itsensä myös ulkopuoliseksi, tarpeettomaksi, mutta toisaalta, hän ajattelee, eikö ilma ole äärettömän tärkeä, yhdistävä tekijä? Eikö se itse asiassa ylläpidä koko elämää? Ilman ilmaa koko luomakunta lakkaisi toimimasta! Olla olemassa. Mikä ihana asia! Elämä ON lahja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siitä saa jokainen omalla tavallaan ilman huonoa omaatuntoa nauttia. Vai saako? Siitä asiasta Maria on hiukan epävarma. Mutta tuo laulu? Eikö se vahvista asiaa?