Tämä on Korkein Salaisuus. Kuuntele. Rakkaus on rakkautta

. Kolmesti kuun kiertämänä, suvi syksyä lähempänä Vehreästä vihreästään luopuu lehti kerrallaan Metsä tanssii tuulen tiellä; taivutus tuolla, sävel siellä Yhden laulun laulaa vielä, vielä hetki huojutaan. punaisen kuun kynnyksellä, tuulen tiellä huojutaan! Mies seisoo pihallaan. Onpa mies vailla vertaa, muita vahvempi tuhat kertaa Niska tammen ytimestä, kaksi maailmaa harteillaan. Sielussa runo elämästä, seitsemän meren syvyydestä, Vaan yhden sydämen verestä, verestä muisto katseessaan Punaisena virtaavasta väristä muisto katseessaan! Mies mittaa varjoaan. Sydänmaansa suuria ja sitkeitä suvun juuria kirveellänsä katkoo, huutaa: “ihmissielu irrallaan!” Hakkasi hongan tuvaksi, istutti koivun ystäväksi. “Tulipa tämäkin tehdyksi!”, yksin kipua katseessaan huutaa metsän ja taivaan halki, huutaa kipua katseessaan, punaisen polte mukanaan. Taivaanrannan tulenpuna sulkee päivän siunattuna Laulurastaan sävelein miestä saattaa nukkumaan. Suuremmaksi ei kasva kaipuu, kun metsän varjo tupaan taipuu vaan kyyneleittä uneen vaipuu, vaipuu toiseen maailmaan Ja laulurastaan sävelet - ne kaikuu toiseen maailmaan. Mies tummassa tuvassaan. Univirta miestä johtaa, pienen pojan unessa kohtaa; paljasjalka, silmissä hymy, vaan ei sano sanaakaan Kynsien alla multaa ja hiekkaa, puristaa tiukasti puista miekkaa katse ketunpojan viekkaan, juoksuhiekkaa varpaissaan niistää nenänsä paidan hihaan ja hiekkaa putsaa varpaistaan. Poika ei sano sanaakaan. Mies katselee varpaitansa, etsii omaa varjoansa Aistii pojan ajatuksen vaikkei kuule sanaakaan: “Tämä taitaa olla tieni, en ole suuri, en ole pieni vaan kuljen kanssa unelmieni; tieni saa minut nauramaan ” Miehen niskan - tammenvahvan - pieni poika saa taipumaan sanomatta sanaakaan. Unestansa hikimärkä, mies kuin kesytetty härkä, nousee uuteen aamuun, paitansa nostaa kuivumaan. Unimatkan elonkorjuu: osan poimii, toisen torjuu nyt tuvassansa varoen horjuu, horjuu kylmä kasvoillaan avokädet saaviin kastaa, hankaa unta kasvoiltaan. Mies yksin tuvassaan. Vahvaa aamukahvia vailla, vieläkin mieli unen mailla Raskas noja pöydänreunaan, katse tupansa lattiaan Pojan sanat mieltä viistää, voimanrippeet viimeiset riistää nyt pojan lailla hihaansa niistää, niistää niinkuin unessaan Kaukaisen katseen ylös nostaa, niistää kuin poika unessaan Kahvintuoksua tuvassaan. Kun laulurastaan soinnun kuulee, aamua uneksi vielä luulee hieroo hiekat silmistään ja kääntyy kaunista katsomaan: nousee päivä metsän takaa; pian jo pitkänä pellolla makaa miehen tupaan valoa jakaa, jakaa toivoa ikkunaan Pojan sanat tarkasti toistaa jakaa ne valona ikkunaan. Mies rupeaa nauramaan. Kaksi. Eräs viileä sunnuntai, erään portin saranat sai narahtamaan vaimeasti kun astui poika pihaan Aurinko ja lehdet rapeat, kiiltävät kengät kärjistä kapeat sydämenlyönnit vahvat ja nopeat, nopeat kuin perhoset vatsassaan. kolme kivistä askelmaa vielä; apeat aatteet takanaan viileää voimaa keuhkoissaan. Villiviini vielä jaksaa punaisena velkaansa maksaa elämää kiittää kiipeämällä välissä taivaan ja maan Mullantuoksua, ripaus havua, pihlajanmarjaa, katajaa, savua! Lokakuu lempii komeaa koivua, raakaa mahlaa suonissaan Verannalla poika vartoo, raivoa rakkauden suonissaan! On voimaa rinnassaan. Tukeva ovi, tummaa puuta, toistaa nyrkin rystyluuta: kaksi napakkaa koputusta, kolmas jää soimaan. Harmaan takin oikaisee, alimman napin aukaisee heijastusta vilkaisee, vilkaisee verannan ikkunaan: “kävi tässä niin tai näin...”, huokaisee verannan ikkunaan: “...yksi tanssi tanssitaan!” Kuin mustavalkoelokuvan, rakkauteen hairahtuvan sankarin suuria tunteita rakentaisi kasvoillaan: odottaa armahdusta, roolin rankan huipennusta Rakkaimpansa kosketusta, kuin musta yö aamuaan. Niin naakka tummanpuhuva, kuin musta yö sulissaan Pyrähtää portille nauramaan. Vanha naakka, jalkapuoli; narisee ja keikkuu kuin keinutuoli hullusti huojuu horjuu, pinttynyt lika nokassaan Nauraa nauramistaan naakka, olihan tullut sieltä saakka missä suurista suurin taakka, taakka on sortua rakastamaan “Karkuun juokse karkuun, karkuun!” , naakka tanssii tolpallaan... Poika kääntyy katsomaan. “Mitä naakka nauraa siellä? Onko sulkasi pesty piellä?” “Mene matkoihisi musta lintu! Opettele edes laulamaan!” Nauramistaan nauraa naakka, tolpalla huojuu siihen saakka kun pojasta pois on rakkauden taakka, rankka toivo rinnastaan Harvat sulat heikosti kantaa, rankka matka takanaan. poika pysyy paikallaan. “Karkuun juokse, karkuun, karkuun!”, naakka iskee nauloja arkkuun huojuu ja siipensä levittää multaa ja matoa nokassaan portintolpalle hetkeksi hiipi, nyt takaisin taivaalle pikisiipi naurullansa sydäntä riipi, hiipi pojalle tajuntaan Vielä portille vilkaisee, hiipi nauru tajuntaan poika koputtaa uudestaan. neljä napakkaa koputusta, viides vihjaa odotusta verannan lattiaa naputtaa: “Tulehan jo avaamaan...” Naakan nauru painaa mieltä, taas vilkaisee tyhjää portinpieltä: “Tuliko naakka tosiaan sieltä, sieltä missä nauretaan?” Nuoren miehen luottamusta, tieltä raivaa tosissaan musta valuu maailmaan kaivaa kynän taskusta ja paperia puhtaan valkoista pudottaa viestin luukusta ja poistuu kyynel kasvoillaan rakkaimpansa kosketusta hakee tyhjää lohdutusta pojan mieli surun musta, musta sävy sanoissaan: “Alku satua, petosta kaikki! lankesin mustaan unelmaan!” Naakka opetti nauramaan... Kolme. “Kuin salama maata, rakastan sinua! Sinä olet tasan puolet minua laitat lehdet lentelemään, lounatuulen laulamaan marrasmyrskystä revityllä voimalla mylvin kattosi yllä; riehun ja raivoan: kyllä, kyllä! Kyllä saat taivaan pauhaamaan!” Mies rakkauttaan runoilee: “Ylläni taivaan pauhaamaan!” Myrskyä ihailee tuvassaan. “Marrasmyrskyn ja paljon muuta; turkoosin tähden, kolmetoista kuuta, alastomat tammet, tummimmat yöt, nuotit ja sävelen sinfoniaan” Tunteidensa edessä kuin ranta vuorovedessä viinin virta veressä, uutta voimaa lasissaan Liekki tanssii ikkunalla, kun valossa kynttilän runoillaan. Sanoihin raapii rakkauttaan: “Olet kaikki ja kaiken jälkeenkin, sinä kaikki olet sielläkin Näen ikuisuudenkin kaartuvan, vaan sinä et lopu koskaan! Askeltesi alle maani siirrän, kasvosi kanteen kaikkeuden piirrän Sudenkuopat kavalat kierrän, kierrän tammet yhteen kasvamaan Maalaan auran taivaasi halki, kurjet maalaan matkaamaan!” Mies kallistaa lasiaan. “Tuolta minä maata ostan, oman tuvan harjaan nostan! Hirret honkapuista veistän kivijalalle kantamaan! Tuohon tulee tupa ja uuni, tuossa pilkon polttopuuni, tuonne peittelen suukkosuuni, lapseni laitan nukkumaan ja tuohon, Rakkaani, peiton alle sinun viereesi nukkumaan.” toinen lasi huulillaan. “Tulkaa myrskylintujen parvet! Sammuttakaa polttavat arvet! Tulkaa, ottakaa ja viekää rakkaani kasvoja katsomaan!” Antakaa ilmaa ruumiini alle nostakaa sieluni korkeammalle Tahdon kanssanne maailmalle, taivaalle tuhanteen unelmaan! Myrskylinnut minut viekää matkalle tuhanteen unelmaan! Opettakaa nauramaan!” Kolmatta lasia viinillä täyttää, sanojen kaaret katossa käyttää Myrskyn lailla kynäänsä painaa, punaista voimaa suonissaan Huuliaan polttaa Jumalten juoma, enkelten verestä luoma kaipuun ja myrskyn miehelle suoma, juoma rakkauden huulillaan Myrskyn kanssa kilpaa riehuu, sanoja rakkauden huulillaan Mies repeää nauramaan! “Kuka kuulee? Kuka lukee?” , kyynäränsä pöytään tukee “Kenelle rakkauteni annan? Myrsky jatkuu aina vaan!” Voimaa osaa viinistä kauhoa, humalan poika, täynnä uhoa “Myrsky riehuu vaan ei tuhoa!” mies uhoaa huoneessaan. “Lisää punaista voimajuomaa!” Juopuneen uhoa naurussaan. Myrsky alkaa laantumaan. Voimiensa yli jo juopuu, kynästään mies viimein luopuu Papereille päänsä laskee, omat virheet ohimollaan Runoja roskaksi rytättyjä sanoja silpuksi revittyjä Vain yksi arkki säästettyjä nojaa kaarella ikkunaan Tanssivaa liekkiä uhmaten arkki nojaa ikkunaan Hiipuva myrsky takanaan. Puoli yötä takana, taivas kuin painava lakana Ei silkkiä, ei satiinia, ei mustaa samettiakaan Tähtien päälle heitetty, himmeimmätkin peitetty Kuin jäteöljyssä keitetty ja heitetty taivaalle roikkumaan Runojensa raskas taakka nostettu taivaalle roikkumaan Liekin suudelma paperissaan. Neljä. Nuori neito Pohjolan niemeltä kaukaa näyttää kovin pieneltä, vaan lähempää kun katselee, ei suurempaa voi ollakaan: tuntureilta lakeuksille; metsiä metsään mieliville, omaa rauhaa kaipaaville, kulkijoille sydänmaan. Päällään unenvalkoinen mekko, availee portteja satumaan. Poika katselee ikkunaan. Toiveidensa terävät kuvat, pojan silmistä heijastuvat Aamusta iltaan yhtä yötä, odottaa palo rinnassaan Pienen tuvan lattialla tunteja tappaa kirjoittamalla Satumaasta tarinoimalla sanoilla matkaa unelmaan. Kyyhkyn piirtää satuunsa, linnun liittää unelmaan Äiti komentaa nukkumaan. Matka pojan uniin alkaa, peittää peitolla paljasta jalkaa jalassa yksi villasukka, toisen laittoi roikkumaan. Suurista suurin seikkailija, unimaailman matkustaja tarttuu matkalaukusta ja lintuja lähtee tutkimaan Siivetön poika laukkunsa kanssa, lintuja lentää tutkimaan Kuu luottaa hopeaan. Linnun lailla taivaalle piirtää; lumisen pulleita pilviä siirtää Painoton poika laukkunsa kanssa - villasukka jalassaan Aattoyön lento on aikamoista, ei aika pojan iloa poista, eikä kuu niin kirkkaana loista, kuin loistaa hymy kasvoillaan lentäjä laukkunsa kanssa liitää, loistaa ilo kasvoillaan. Pohjolan Neito makaa vaan. Ajatonta unimatkaa laukkunsa kanssa poika jatkaa kunnes kesken kaiken tuntee iskun matkalaukussaan Lentonsa kaaren kadottaa, hankeen kyyhky tipahtaa Poika hätäänsä huudahtaa, suuntaa maahan valkeaan. Kimaltavaan kinokseen, katoaa kyyhky valkeaan. Poika hurjasti huolissaan Hopeassa talviyössä unimatkaaja surutyössä Oman satunsa lintua nyt etsii kyynel poskellaan “Älä katoa kyyhkyseni, surussa kylpee sydämeni tulisit takaisin uneeni, taivaani kaaria jatkamaan” vaan ei uni surua tunne, linnun jättää nukkumaan... Poika herää unestaan. Aattoaamu vierellään säikähtää ylös sängystään lattialla talvinen satu, vaan lintua ei lainkaan. Hetkessä valuu silmistä uni: ”Missä on satulintuni?” “Kyyhkyn piirsin satuuni, kirjeen kiinni jalassaan” Poika istuu lattialle villasukka jalassaan Äiti katselee ikkunaan. Talvisadun yllätystä pohtii, etsii selitystä Takaisin uneensa eksyy suuri kysymys kasvoillaan. Tähtiä täynnä Jouluilta, lammen päällä lumisilta, Vaan lähti lintu paperilta, pojalta viesti mukanaan Tupaan tallaa ympyrää villasukka jalassaan Pohtii unta ja lintuaan. Äiti tunnelmaa tupaan laittaa, tuoksut tulvii ja ruoka maittaa! Iltasella, lattialla, poika avaa pakettiaan... Joulusadun lopussa, pojan matkalaukussa Valkea lintu kannessa; kuin unessa olisi uudestaan Pojan kasvoilla ihme ja ilo, kuin unessa lentäisi uudestaan Nauraen kantaa laukkuaan. Viisi. Kun pohjantuuli painostaa, katujen mies kaulukset nostaa Nuhjuisen piponsa piilossa, kylmältä suojaa korviaan Vanha varjo kannoilla, astelee pakkasen armoilla, vaan askeleilla varmoilla, jaloilla mittaa vapauttaan Vailla suuntaa suunnistaa jaloilla vaalii vapauttaan Tuttu varjo takanaan Tämä mies on aikaa vailla, valon tuntee taskunsa lailla Herää kun silmät aukeaa, käy päivän päälle nukkumaan Ei ole niskassa maailman painoa, eikä selässä velkojan vainoa Reitillään vain yksi ja ainoa, ei lainoja luojalleenkaan. Tammikuu puree poskipäistä, ei kiroile luojalleenkaan. Reikiä taskut pullollaan. Kasvoilla puoli vuosisataa, vuodet vierii kun aika mataa. ihonsa kuin parkkinahkaa, paksut nivelet sormissaan Miehen työ on reppua kantaa, metsäpolkuja, maailmanrantaa Muille maiset murheet antaa, niin parantaa omaa oloaan. Oman osansa antoi työlle, nyt palkaksi parantaa oloaan. Kulkurin kultaa taskuissaan. Päästä päähän joki jäässä makaa mutkalla talvisäässä Aurinko hyväilee kinoksia, kiteet saa valossa tanssimaan Kuvankaunis luomakunta; kaiken päällä puhdasta lunta Neito nukkuu talviunta pakkaslunta peittonaan. Routapatja selkänsä alla, pakkaslunta peittonaan Mies korjaa kaulustaan. Yhtä hyvin ei toinen tiedä, miten paljon voikaan viedä ihmiseltä ihminen, jolla kultaa katseessaan. Vaan tämä mies tietää hyvin, mikä on kuopista kaikkein syvin Sieltä se löytyy elämän ydin, sylistä multaisen maan Kerran on sieltä kiivettävä, sylistä multaisen maan Elämänmakua huulillaan. Vaan ei makua mullan julista, ei puhu taivaasta ei helvetin tulista Ei huuda, eikä saarnaa, ei opeta kuiskaamallakaan Miehen huulilla hiljaisuus, kuin olisi äänestä ikuisuus puheesta aukeaa avaruus, kaikkeus sanoilla kullataan. lupaus, kiitos ja anteeksianto; kaikkeus sanoilla kullataan Puhetta maailma tulvillaan. Valintansa vaikeutta ei kiistä kulkija itsekään, mutta vapaus ei silti pyydä olan yli vilkuilemaan Mennyt ei ole miehen huoli, kulkuri syntyi kun orja kuoli Ei kiillä kolikon kauniimpi puoli; ei nuoli aina opasta oikeaan Kuopan pohjalta kompassin löysi, nuoli ei osoita oikeaan Varpunen miehellä jaloissaan. “Sinäkin pikkuinen, ruskeasiipi”, miehen mielessä ajatus hiipi: “murusilla maksat vapaudesta, syöt vain sen mitä annetaan. Sinä olet minulle jumalankuva, ilona silmiini heijastuva lauluna korviini kantautuva, kaartuva kanneksi päälle maan” Varpusen viserrys tammikuussa, on kaartuva kanneksi päälle maan mies jatkaa kulkuaan. Varjot venyvät jo kiinni iltaan, valo sammuu kiviseen siltaan Mies ihailee taivaan kultaa ja puhaltaa höyryä keuhkoistaan Sillan yli mies jatkaa, varpusen kanssa talvista matkaa Seuraa joen jokaista mutkaa, jalkaa saa vapaus nostamaan Kulkurin kompassi rinnassaan: jalkaa saa vapaus nostamaan Nauraa pakkasta parrassaan. Kuusi. Kaukana kylmästä pohjolasta ihminen itkee elotonta lasta Nälkä vei pienen voimat pois ja jätti maahan makaamaan Nyt jäljellä vain ihmisen kuori ja suru kuin korkeista korkein vuori Kohtalon käsissä liian nuori, kuorittu sielu irrallaan. Isän kasvoilla maailman tyhjyys, kuorittu sielu katseessan. kuivunut rukous huulillaan Pimeän kujan kohtaus: roskalava, ja laukaus. ihminen makaa hengittämättä, lyijyluoti rinnassaan. Suurkaupungin rauhaton yö, taas yhden elämän surutta syö sateelle jää taas likainen työ verta viemärit tulvillaan Elämä katoaa kaupungin alle, verta viemärit tulvillaan. Kuoret murenee aikanaan. Polvistuneena uskonsa alla nuorukainen rukoilemalla pyytää armoa armahdusta, uusi elämä suuntanaan Puhtaan valkoisen vaatteen alle tuhoa teippaa tiukemmalle Rukouksen huutaa korkeimmalle taivaalle vannoo uskoaan Veri värjää pyhää maata kun taivaalle vannoo uskoaan Kosto jatkaa kasvuaan. Keskellä puisten talojen riviä mies lakaisee pihakiviä Täydellinen nurmi leikattu naapurin toiveiden mukaan Auto on pesty, vaimo tekee ruokaa, mies viimeisen kerran huokaa “Heikkouteni anteeksi suokaa, tuokaa armo kun kohdataan” Sulkee autotallinsa oven: “tuokaa armo kun kohdataan.” Kuoriutuu omasta tahdostaan. Kuusi pientä ihmislasta jäljelle jäi unelmasta jonka kaksi rakastunutta rakensi päälle vihaisen maan Jumala kai tähänkin puuttui, mannerlaattojen väliin juuttui hiljaiseloon hetkeksi suuttui ja muuttui tuhoksi päälle maan Kaksi kuorta jälkeensä jätti, kun muuttui tuhoksi päälle maan Pienet jätti kitumaan. Tämä alkaa: olipa kerran hän joka kesti helvetin verran Kehdosta hautaan liikkumatta; vankina omassa ruumiissaan Hetkensä pimeydessä eli, ei kuullut vaikka kuunteli johtojen jatkeena sinnitteli, rukoili ruuminsa sammumaan Sähköstä irroitti sielunsa, rukoili ruumiinsa sammumaan Kuorensa jätti kuivumaan. Täysikuu ja kerrostalo. Ikkunassa himmeä valo. Valoa vasten silhuetti nojaa ikkunalautaan. Pojan kasvoilla väsymys, luojaansa pohjaton pettymys: “miksi niin monilla kärsimys?” kysymys painaa niskassaan. Muiden poikien lailla ei naura, kysymys painaa niskassaan Syntyi väärään maailmaan. Tähtien välistä pojan luo kaikkeuden suurus turvaa tuo “Näin on maailmani järjestetty, kaikki syntyvät kuolemaan. Toiset tietoisuutta vailla, vaan minussa leviää syövän lailla Kuljen matkani murheen mailla”, sanoilla purkaa tunteitaan “Polkuni on vain kuljettava”, sanoilla purkaa tunteitaan painaa otsan ikkunaan. Kohtalo himoiten huuliaan nuolee: Kenet säästää, kuka kuolee? Jumalat jonoon järjestää ja omii oikeudet maailmaan. Tieto löytyy tähtien takaa, siellä kaikkeus elämää jakaa Pojan katse on kauas ja vakaa, makaa avaruus paikallaan. Pojan sielu kuorissa kiinni, makaa avaruus paikallaan Kerrostalossa pohditaan.eitaistelua