Κυριακή 9 Σεπτεμβρίου 2012

last two weeks
hope to 

4 σχόλια:

  1. kauneutta on tietysti monsessa paikassa im not that one_?

    ΑπάντησηΔιαγραφή
  2. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Vahva+johtaja+kaipaa+heikkoa+yhteiskuntaa/a1366084228769?ref=hs-hitaat-e-10

    ΑπάντησηΔιαγραφή

  3. Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012)
    Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ovat luultavasti hyvin erilaisia - kirjoittajinakin. Minulle näiden fysikalistien kirjojen erottaminen tuottaa suuria ongelmia ellen pidä lunttilappua kirjanmerkkinä. Molemmat esiintyvät lakonisina, ja päästävät ohimosuonensa turpoamaan samoista koodisanoista: kreationisti, uskovainen, humanisti, filosofi. Molemmat koristavat tekstinsä näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intelletkuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän. Molemmat esiintyvät mediassa hömelöinä professoreina ja kaikkien tieteiden asiantuntijoina. Ja minäpä luulen että molemmat ovat aika lailla kiusaantuneita julkisuuskuvastaan. Ainoa isompi ero jonka osaan näiden kahden välille tehdä, on se että vain toinen heistä julkaisi parhaan kirjansa vähän ennen maailmanloppua. Ei Enqvistinkään kirja huono ole, mutta muuta kuin kansi lupaa. Matkaa tässä ei tehdä. Minulle matka merkitsee elämyksiä ja kokemuksia, jotain joka irrottaa. Enqvist kyllä kertoo istuneensa ties missä kirkoissa ja teltoissa, mutta poistuu mukavuusalueelleen pakollisten rivien jälkeen. Kerta toisensa jälkeen hän palaa inttämään tieteen luonteesta, kuin väittelisi kuvitteellisen Suomi24-urpon kanssa. Sellainen metodi on tunkkainen.
    Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa, 2012)
    Esko Valtaojan tekstissä, kenties jopa ajattelussa näkyy se ettei hänellä ole lapsia. Ei ole korrektia lausua sellaista ääneen, mutta en lausukaan, vaan kirjoitan: lapseton ihminen on kuin ikuinen opiskelija jolla ei ole kiinnekohtaa - omaa syntymää kun ei voi muistaa, eikä kuolemaa aavistaa. Tämä saattaa olla ainakin osasyy siihen miksi Valtaojan kirjat ovat olleet jäsentymättömiä, ja niitä on vaivannut tarve pullauttaa ulos kaikki vuosien varrella matkaan tarttunut. Tai sitten ei. Valtaojan neljännen kirjan pettymyksen jälkeen en halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan ennen kuin näin sen mitättömän sivumäärän: halusin kokea sen parhaan ilon, ja nähdä missä kohdin kaikkeus kupsahtaa. Ei, ei se kuksahtanut, enkä ole lainkaan pettynyt. Esko Valtaojasta on näköjään kasvanut oikea kirjailija. Hän ei enää ahda, tuputa eikä horjahtele pientareelle. Tässä kirjassa ei ole minulle mitään uutta, ei mitään syytä lukea tätä tietokirjana. Silti sen lukeminen tuntuu jälkikäteen onnistuneelta tavalta viettää joulupäivän viimeiset tunnit. Kirjan henkilökohtaisemmissa osissa saatoin jopa innostua Valtaojan kertoessa kapuamisestaan Grand Canyonin vuosimiljoonissa, ja innostuttuaan taas kerran avaruusmatkailusta. Mielikuva Esko Valtaojasta John Carterin kaverina pykii jostain syystä vastaan, mutta Valtaojan kuvaama tilanne ojanpenkalla Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välissä ei lainkaan. Elleivät media ja seurapiirit onnistu viemään Eskoa kokonaan pinnallisiin houkutuksiin, tulevilta kirjoilta voi odottaa paljon.

    ΑπάντησηΔιαγραφή