EU ei voi pitkään pakoilla demokratiaa
Lauri Tähtinen Kirjoittaja on historiantutkija Euroopan yliopistoinstituutissa Firenzessä.
Ei ole sattumaa, että Euroopan instituutiot saattavat tuntua kaukaisilta. Estääkseen toisen maailmansodan kauhujen toistumisen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön luojat hakivat vastapainoa kansanvallalle ja siihen liittyvälle tunteiden palolle asiantuntijavetoisesta integraatiosta.
Nyt eurokriisi on tuonut keskusteluun tätä paloa. Se on osoittanut, miten EU-asiat ja esimerkiksi Kreikan sisäpolitiikka vaikuttavat koko mantereen tulevaisuuteen. Siksi Eurooppaa ei voi enää jättää vain ammatillisesti asemoituneiden asiantuntijoiden murheeksi.
Kriisin seurauksena EU:n päätökset ovat keskittyneet pienelle joukolle, joka on entistäkin kauempana parlamentaarisesta kansanvallasta. Aiemmin Brysselin byrokraatteja oli vain unionin tasolla. Nyt kansallisvaltioitakin on päätynyt teknokraattien hallintaan.
Taloudelliset kysymykset eivät koskaan ole puhtaan teknisiä, vaan ne vaativat poliittista ja parhaimmillaan demokraattista ohjausta. Jokaisen valuuttaliittoon lähteneen maan olisi tietysti pitänyt nähdä teknisen lähestymistavan riskit jo liittymisen hetkellä. Ehkä osittain tästä syystä syvän parlamentaariset Ruotsi, Tanska ja Britannia jättäytyivät euron ulkopuolelle.
Viimeaikaisen teknokraattisen vallankaappauksen kärjessä on ollut Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy. Helmikuun lopulla hän kutsui kansallisia kansanedustuslaitoksia "EU-instituutioiksi". Jo viime syksynä hän oli käynyt Firenzessä läksyttämässä italialaisia: "Tämä maa tarvitsee uudistuksia, ei vaaleja."
Sanoma oli Brysselistä kannettuna kärjekäs, mutta italialaiset vaikuttavat olleen yhtä mieltä. Entinen komissaari, nykyinen Italian pääministeri Mario Monti on selvästi maan suosituin nykypoliitikko. Pitääkö meidän siksi pelätä demokratian puolesta?
Kansanvaltaa kriisiaikoina tutkiva Cambridgen yliopiston David Runciman on esittänyt, että toisin kuin itsevaltaisissa järjestelmissä, demokratioissa voidaan hetkellisesti kokeilla erilaisia hallintotapoja, sillä lopulta kansan paine palauttaa hallintomuodon kohdalleen. Esimerkiksi Kiinan kommunistisen puolueen olisi huomattavasti vaikeampi kokeilla demokratiaa vaihtoehtoisena hallintomuotona.
Asiantuntijavallan – teknokratian – ei tarvitse siten tietää kansanvallan loppua. Valppaana on silti oltava. Oleellista on, miten teknokratiaan vastataan. Tämä on pidettävä mielessä myös Suomessa, kun poliittiset johtajat vakuuttavat kotimaisen perustuslain joka tapauksessa taipuvan unionin tarpeisiin.
Tilanne ei ole uusi, sillä EU:n suhde kansanvaltaan on jo pitkään ollut kaksipiippuinen ja jopa paradoksaalinen. Mahdollinen jäsenyys on houkutellut Euroopan maita demokratisoitumaan. Toisaalta unioniin liittymisen jälkeen lainsäädäntötyö on siirtynyt suurelta osin ylikansalliseksi, kauemmaksi parlamentaarisesta hallinnasta.
Nyt edessä on entistä vaikeampia aikoja. Kun suvereniteettia siirretään tasolta toiselle, poliittiset vaikutukset muistuttavat samanaikaisia kuolonkouristuksia ja synnyinkipuja. Brysselin ylilyönneille voi olettaa tulevan vahvan nationalistisia vastavoimia.
Tosiasia kuitenkin on, että eurooppalainen yhteistyö on nyt välttämättömyys valtioille, jotka aikoinaan päättivät lähteä rahaliittoon. Siksi demokraattisen prosessin on myös seurattava poliittisesti välttämättömiä kehityskulkuja.
Kriisi on muistuttanut, miksi mantereen laajuista demokratiaa ei ole. Van Rompuyn tekemiset on lopulta helpompi sulattaa juuri sen vuoksi, että hänen demokraattinen mandaattinsa puuttua Kreikan asioihin on heikko. Saksalaisten ja kreikkalaisten välinen sanailu on antanut esimakua siitä, mitä tuleman pitäisi, jos Angela Merkel olisi koko unionin demokraattisesti valittu johtaja.
Euroopassa demokraattinen legitimiteetti on edelleen sidoksissa kansallisvaltioon, sillä mantereen laajuista yhteenkuuluvien yksikköä, demosta, ei ole olemassa. Kansallisvaltio on polis, politiikan areena, jossa demos päättää asioistaan.
Suorilla vaaleilla valittava Euroopan parlamenttikaan ei ole ylikansallisen demoksen ilmentymä vaan kokoelma kansallisia edustajia, joita äänestää alle puolet äänioikeutetuista. Se on kaukana demokraattisesti suvereenista toimijasta.
Ei tarvitse olla nationalisti puolustaakseen kansallisvaltiota, sillä sen synty uuden ajan alussa oli kovin etäällä 1800- ja 1900-luvun vaihteen nationalismista. Vastaus Brysselistä leviävään teknokratiaan ei ole nationalismin vaan demokratian korostaminen.
Eurooppa tarvitsee demokraattisia liikkeitä, jotka ylittävät rajoja mutta kunnioittavat kansallisvaltioiden kansanvaltaisia perinteitä ja tarjoavat syvän demokraattisen peilipinnan alati yhdentyvälle Euroopalle. Asiantuntijavalta, joka kävi 1950-luvun eurooppalaiselle liikkeelle, ei enää ratkaise vaan vaikeuttaa ongelmia.
Yksi historiallinen esimerkki Euroopalle voisi olla Intian kansalliskongressi, joka loi monimuotoiseen Britannian siirtomaahan keskustelutilan ja poliittisen vaikutuskanavan kauan ennen kuin se hallitsi luomaansa itsenäistä Intiaa. Uuden eurooppalaisen liikkeen ensisijaisena päämääränä olisi demokraattinen prosessi eikä liittovaltio, vaikka demokratia voisi johtaa liittovaltioonkin.
Nykyinen unioni on perinnöltään teknokraattinen hanke, jonka sisäsyntyisesti vaikea suhde demokratiaan on tullut ilmeiseksi kriisin jatkuessa. Eurooppa kaipaa kipeästi lisää demokratiaa, mutta teknokraateista ei ole luomaan demosta.
Δεν υπάρχουν σχόλια:
Δημοσίευση σχολίου