Toivoton tapaus! minusta sanotaan. En minä itse ole sitä mieltä. Ei se pidä paikkaansa.

paistaa sen kylkeen, eikä minuakaan tässä sen ulkopuolella varsinaisesti palele. Mitä nyt vähän viluttaa. Käteni ovat paljaat, ne sinertävät. Minulla on hyvät kädet. Ne toimivat lämpömittareina. Joskus sattuu, että unohdan, mitä minun pitäisi näillä pitkäsormisilla käsilläni tehdä. Pitkäsormisilla? Aivan. Soittajansormet, minulle sanottiin jo lapsena. Hyvät kädet, mutta avuttomat. Näyttävät hämillisiltä. Tekisivät nyt jotain. Auttaisivat. Kas, ne vapisevat. Ehkä ne vaistoavat odotukseni ja hermostuvat. Nyt ne jo tärisevät. Mikä horkka niihin iski, hei, rauhoittukaa, ei mitään hätää! Mutta mitä minä tässä odotan? Kummalliset kädet. Joskus ne hermostuvat ja tarrautuvat lähimpään kohteeseen joka kiusaa minua ja heittävät sen pois. Mutta jos kohde on kuollut möhkäle, niin kuin tuo auto tuossa, sitä ei niin vaan viskata. Yrittäkööt! Ei kyllä onnistu. Mutta olisipa tuossa joku elävä olento, ihminen tai eläin. Heti käteni olisivat sitä silittelemässä, nypräämässä ja taputtelemassa. Kehnäisivät sen kanssa vaikka koko päivän. Sormenpäät tuntuvat helliltä. Mitähän ne viimeksi ovat kopeloineet. Herkkiähän ne ovat, yliherkkiä. Hassua, mutta on minulla vaan sellaiset sormenpäät, ettei joka miehellä sellaisia ole! Ne tuntevat kaiken, vihasta rakkauteen. Niiden rakkauselämä on vain kovin onnetonta. Kun ne rakastuvat, ne rakastuvat nivelrustoja myöten ja haluaisivat osoittaa rakkautensa heti, mutta osoitapa, mahdotonta se on, jos rakkauden kohde vetäytyy koko ajan taaksepäin ja luikahtaa lopulta epäkohteliaasti pois. Kyllä ne pahastuvat, kukapa ei pahastuisi. Sormenpääni kaipaavat hellyyttä. Ne janoavat hellyyttä. Tuttuus ja vieraus ei merkitse niille mitään. Se on kyllä hyvä, sillä nykyisin kaikki tuntuu vieraalta. Jopa minä itse tunnun vieraalta. Minussa on jotain outoa. Se tekee minut surulliseksi. Hyvin surulliseksi. Se mitä nykyään saa toisten kasvoilta lukea on moite. Siihen ei tarvita suurennuslasia. Se näkyy kauaksi. Se on kirjoitettu selkokirjaimin heidän otsaluuhunsa. Ja vaikka he yrittävät hymyillä, kyllä he yrittävät, vaikka väkinäistä se on, teeskentelyä, eivät he huomaa siivota otsaansa, pyyhkiä sitä.. Se minua satuttaa. Syytökset on toinen asia, mitä en kestä. Kertakaikkiaan en kestä. Ne ovat minulle ylivoimaisia. Ne saavat minut itkunpartaalle. ”Iso mies ei itke”, joku sanoo. Ja sekös minua raivostuttaa! Kyllähän minä iso olen, mutta en tunteeton. Siitä olen onnellinen, että sanat eivät ole minua hylänneet. Ne roikkuvat sitkeästi mukana, minne tahansa menen. Nytkin niitä virtaisi vuolaasti suustani, ellen hoksaisi pitää sitä suljettuna. Siellä ne pyörivät ajatuksissani, pikku pirulaiset. Heittelevät voltteja ja pyörivät piiriä. Tuntuu, että pää kihelmöi ja aivot kuumenevat. Ehkä ne pitävät minusta. Minä ainakin pidän niistä. Ne ovat somia, niin erilaisia. Semmoisia pikku veitikoita. On niillä sielu, ja on niillä on oma elämä, jokaisella, pienimmälläkin. Väittäköön vaan vastaan ne jotka ovat paremmin tietävinään, asiantuntijat. Eivätpähän ainakaan minun sanojani tunne. Meillä on hauskaa keskenämme. Joskus laskemme leikkiä ja loruilemme yökaudet. Rakastamme toisiamme. Vaikka emme siitä puhu. On, on minulla mielikkini, mutta niitä en paljasta. Sanoilla on taipumus levitä, ja jos nyt jollekin jotain kuiskailisin, tulisivat toiset sanat mustasukkaisiksi. Sitä minä en halua. Kaikki sanat ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun pikku apureitani, vikkeliä ja helposti suusta pulahtavia, en halua, että niiden kanssa tulisi ongelmia. Kyllähän jotkut ottavat nokkiinsa, pienestäkin, saattavat kadota äkisti, kesken puheen, ja vaikka kuinka kutsun, eivät palaa. Mutta turha siitä on ottaa paineita. Sanat ovat katoavia, niin kuin ihmisetkin. Ne syntyvät ja kuolevat. Kadotkoot. Minä keksin tilalle uusia, parempia. Tiedän, että auto on auto, tuo möhkäle tuossa. Siitä en ole varma, kenen auto se on. Luulin, että se on minun. Jopa uskoin, että siitä ei ole pitkä aika kun olen ajanut sen tuohon, mutta en ole enää varma sillä en saa ovea auki, vaikka kuinka käännän kahvasta, näin, ei se aukea. Se on siis lukossa. Minulla pitäisi olla avain. Avain, sellainen litteä esine, sitä kun kääntää, lukko avautuu. Onko minulla sellainen? Pitää etsiä. Taskut. Ei. Olisikohan se pudonnut maahan? Ei näy missään. Olisikohan se kierähtänyt auton alle? Harmi, kun en pysty vatsaltani sinne ryömimään, mutta kyykistynpä ja kurkistan… Ei. Yhtä harmaata kaikki. Harmaata. Joku tumma läikkä, joku halkeama. Halkeama. Mistä se siihen lennähti? Onpa kaunis sana, Halkeama, voi miten kaunis! Halk’ illan ruskon auerman… Mitä minun piti etsiä? Sen täytyy liittyä tuohon autoon, mitä minä muuten tässä sen vieressä seisoisin. Pitäisiköhän minun mennä sen sisään? Kas, eihän tänne pääse. Ovi ei aukea. Vaikka kuinka kiskon, ei aukea. Nyt muistan! Avain. Ihanaa kun muisti toimii! Minun pitää löytää avain. Onko minulla sellainen? Missä se voisi olla? Jokohan katsoin taskusta. Mitä lappuja nämä ovat: Käy kaupassa. Maksa lasku. Osta hammasharja. Entä tämä: Muista ottaa avain! Kas, kas! Muistanhan minä ilman lappuakin, avaimen. Mutta missä pirussa se on? Avain on kova. Olenkohan vahingossa syönyt sen? Nielaissut? Kerran nielaisin kynänpätkän ja se teki kipeää. Sitä en koskaan unohda. Se juuttui kurkkutorveen. Nyt en ole tuntenut kurkussani mitään erikoista. En ainakaan muista. Jos avain on, sen täytyy olla jossain ulkopuolellani. Olen siis ajanut auton tähän, mikäli lappuun on uskomista. Voi olla ettei siitä ole edes kovin pitkä aika. Olenko tulossa vai lähdössä. Lähdössä mihin. Tulossa mistä. Kumpaa tahansa, minun pitäisi olla kaiken järjen mukaan omassa pihassa. Ellen sitten ole ajanut muualle. Osaapa olla vaikeaa. Jos olen omassa pihassa pitäisi olla autokatos. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät niin näen sieluni silmillä autokatoksen. Tiedän että se on ollut siinä jo vuosia. Tehty tervatuista laudoista. Muistelen että olen sen itse tehnyt. Katosta ei ole. Katson taakseni. Taloa, omaa kotiani ei näy. Mikä on tuo valkea rakennus joka kohoaa ikkuna ikkunalta aina vaan ylemmäksi? Kuka on tuo ihminen, joka tuolta melko korkealta huiskuttaa. En näe selvästi. ”Paa-voo!” hän huutaa. Naisen ääni. Jotenkin tutun tuntuinen. Voisiko se olla vaimo? Mutta eihän minulla ole vaimoa. Milloin minä olisin naimisiin mennyt? Ehkä se onkin äiti. Muistuttaa hiukan äidin ääntä. Sitä minä en unohda koskaan. ”Paavo, kädet pois pöydältä!” ” Paavo, älä pidä käsiä taskussa, ne venyy!” ” Paavo, selkä ulos ja rinta sisään!” Ei, nyt en muista oikein. Oliko se rinta sisään ja selkä ulos. Oli mitä oli, sanojen avulla pärjään. Niistä minä olen ylpeä. Ne toimivat puolestani, ne korvaavat nämä hyödyttömät kädet. Lemmikit, tulkaapas pikku lemmikit! Marssikaa esiin! Sunt Anser, Taurus, Geminii, Cancer, Leo, Arktikus, Arkidenens, Caper, Ampora, Pisces. Hyvä! Hienosti muistitte paikkanne. Ei teitä ainakaan voi moittia. Olen ylpeä puolestanne. Niin kauan kun minulla on teidät, voin kutsua itseäni vielä ihmiseksi. Keitä te olette? Mitä sillä on väliä. Te olette sanoja, joita minä muistan. Pääasia, että muistaa edes jotain. Avain. Pitikö minun muistaa ottaa avain? Mitä minä sillä? Mihin minä nyt autolla lähtisin? Tässä iässä. Taitaa olla ikää minulla jo ihan tarpeeksi. Kun katsoo tätä kättä, on se hämmästyttävän ryppyinen ja koppura. Kuka tällaista kättä lähtisi jonnekin viemään! Tuskin siinä avain edes pysyisi. Mikäli minä nyt oikein muistan, avain on sellainen litteä, vähän kirkas, ja se työnnetään koloon. Voi olla että muistan väärin. Muistin kanssa ei ole leikkimistä. Mutta sanoja minulla piisaa. Kauniita sanoja, hyviä sanoja! Onneksi. Ja ylpeyttä minulla on. Ja toivoa. Toivoa en tule milloinkaan menettämään! Aina voi toivoa, että kaikki olisi paremmin. Mitä yhdestä avaimesta. Oliko se edes avain, mitä minä etsin.